Käsityksen saaminen siitä, mikä on lasten ja nuorten ja toisaalta eläkeläisten ja ikäihmisten kunnille aiheuttama nettokustannus, on vaikeaa. Tältä osin tieto korvautuu helposti ennakkoluuloilla. Suuntaa-antavaan käsitykseen voi päästä tutustumalla taannoisten lautakuntien käyttömenobudjetteihin. Karkeasti lasten ja nuorten lautakunta on käyttänyt varoja yli kaksinkertaisesti ikäihmisten lautakuntaan nähden.

Tilastokeskuksen selvityksestä vuodelta 2012 käy ilmi, että kotitalouden käyttämien hyvinvointipalvelujen rahallinen arvo viitehenkilön ollessa noin 40-vuotias oli noin 14 tuhatta euroa. Viitehenkilön ollessa noin 70-vuotias vastaava summa oli vain 3,5 tuhatta euroa eli neljäsosa. Kustannusrasitus 25-29 -vuotiaan taloudessa oli edelleen korkeampi kuin yli 75-vuotiaan taloudessa.

Tarkoitus ei ole asettaa ikäryhmiä vastakkain sen suhteen, missä määrin kuluttavat yhteiskunnan resursseja, mutta luvut antavat aiheen tarkistaa asenteita ikääntyvien merkitystä kohtaan. Sen sijaan tarkoitus on osoittaa, mikä taloudellinen potentiaali eläkeläisissä olisi kunnan kehittämiselle. On syytä huomata, että jokainen eläkeläinen maksaa veroja viimeiseen elinpäiväänsä asti. Hämeenlinnan ansioverotuloista kolmannes kannetaan eläkeläisiltä. Lapsethan eivät maksa veroa pariin vuosikymmeneen.

Kuntien havitellessa kasvua poikkeuksetta tarkoitetaan lapsiperheitä tiedostaen, että edellytyksenä ovat uudet työpaikat. Kasvun hakemista eläkeläisten avulla ei tunnuta edes harkittavan. Järkevältä kuulostava perustelu tälle on taloudellinen huoltosuhde, joka kuntatalouden kannalta niputtaa eläkeläiset työttömien kanssa samaan ongelmakasaan. Niin ikään vedotaan tasapainoisen väestörakenteen tarpeellisuuteen. Koska yritystoiminta omien kriteeriensä vuoksi keskittyy maassa muutamalle alueelle, myös huoli väestörakenteesta ja huoltosuhteesta on oikeutettua jättää kokonaan valtion ongelmaksi.

Kuntapäättäjille ja viranhaltijoille ikäihminen näyttäytyy kustannuksena ja vain sillä perusteella, että hän on elämänsä pari viimeistä vuotta erityisen hoivan tarpeessa. Tätä ennen hän on saanut elää suhteellisen terveenä eläkkeelle jäämisen jälkeen jopa pari vuosikymmentä ja maksanut silloinkin veroja vaatimatta sitä vastikkeeksi paljon mitään.

On kummallista, jos vähään tyytyvää ja paljon verotuloja tuottavaa kansaosaa ei houkutella ponnekkaasti uusiksi asukkaiksi. Häme maakuntana kiinnostaa eläkeläisiä, mutta hyötyjiä ovat olleet enimmäkseen muut kuin Hämeenlinna. Kuitenkin juuri Hämeenlinnassa on ympäristöllisiä arvoja, kulttuuripalveluja ja monipuolisia liikuntamahdollisuuksia, joiden luulisi vetävän.

Mutta jos ikäihmiset esiintyvät kaupungin strategiassa vain ryhmänä, jolle pitää järjestää jalkineisiin liukastumisestoja ja jolta välillä kysytään lomakkeella vointia, tämä luontainen vetovoima ei realisoidu. Eläkeläiset eivät kaipaa viihtyäkseen kalliita investointeja. He kaipaavat kokea olevansa arvostettuja ja tervetulleita edes siten, että kaupunki järjestää kunnollisesti palvelevan julkisen liikenteen eikä ainakaan vaikeuta omaehtoista liikkumista perusteettomin pysäköintirajoituksin tai pakottamalla ikääntyviä pyörän selkään.